Syömishäiriöissä haitallista liikuntaa ei arvioida vain määrän perusteella. Ratkaisevaa on pakko, motiivi ja historia. Alla on kuusi kysymystä, joita hoito käyttää tunnistamaan, onko liikunta ollut tai onko se yhä osa sairauden oirekuvaa.
1. Oletko koskaan tuntenut pakkoa liikkua tai ahdistusta, jos et pääse liikkumaan?
Miksi tämä on tärkeä?
Pakon kokemus on haitallisen liikunnan keskeisin tunnusmerkki.
Kyse ei ole liikunnan määrästä, vaan siitä, voiko ihminen olla joustavasti liikkumatta
ilman voimakasta ahdistusta.
2. Minkä ikäisenä liikunta alkoi liittyä painon tai kehon hallintaan?
Miksi historia merkitsee?
Varhain alkanut pakonomainen liikunta on usein sitkeä oire,
joka voi aktivoitua uudelleen, vaikka paino nousee.
3. Kuinka usein liikuntaa oli aktiivisimmassa vaiheessa?
Mitä tästä päätellään?
Usein toistuva, säännönmukainen liikunta kertoo rakenteesta,
joka on voinut palvella sairauden ylläpitoa.
4. Onko pakonomainen tarve liikkua ollut läsnä myös viime aikoina?
Miksi nykyhetki ei yksin riitä?
Vaikka liikunta olisi nyt rajoitettua,
pakonomaiset ajatukset ja säännöt voivat silti olla aktiivisia.
Tätä kutsutaan liikuntaparadoksiksi.
5. Milloin pakonomainen tarve liikkua mahdollisesti päättyi – vai onko se yhä läsnä?
Miksi tämä kysymys on ratkaiseva?
Toipuminen edellyttää, että pakko hellittää,
ei vain että liikunta on hetkellisesti estetty.
6. Onko liikuntaa käytetty kompensoimaan syömistä tai ahmimista?
Miksi kompensaatio on riski?
Kompensoiva liikunta on suoraan yhteydessä
suurempaan uusiutumisriskiin ja kertoo sairauden aktiivisuudesta.